50-luvulla johtajalle niiattiin postia tuotaessa. Vanajan Autotehtaan 15-vuotiaan keskusneidin tehtävänä oli teroittaa konttoripäällikkö, eversti Tuompon lyijykynät ja pitää huolta siitä, ettei puhelu pääkonttorille katkea. 84-vuotias Sirkka Grön kertoo:
Teksti: Otavamedia Kuvat: Sirkka Grön
Koulutoverini kuuli joulukuussa 1951, että Suomen Autoteollisuuden Vanajan Autotehtaalla olisi avoinna työpaikka. Menin hakemaan sitä, ja minua haastatteli everstiksi aina puhuteltu konttoripäällikkö Yrjö Tuompo. Hän oli sodassa kunnostautunut upseeri ja Mannerheimin esikuntaan kuuluneen kenraali Viljo Tuompon veli.
”Osaisittekos tuollaista hoitaa”, Tuompo kysyi minulta ja osoitti isoa puhelinkeskuskaappia lasikopissa. Siihen aikaan puhelinkeskukset olivat samanlaisia kuin vanhoissa Suomi-filmeissä, puhelut piti yhdistää vaihtamalla töpseli keskuksen reiästä toiseen.
Enhän minä tietenkään ollut aiemmin sellaista nähnytkään, mutta vastasin reippaasti, että kaikkeenhan sitä oppii. Siten minusta tuli 15-vuotiaana tehtaan keskusneiti tammikuussa 1952.
Työpäivä tehtaan konttorissa alkoi kello 8.30, ja joka aamun ensimmäinen tehtävä oli teroittaa lyijykynät ja asettaa ne pituusjärjestykseen everstin penaaliin. Töihini kuului myös sisäisen postin jako, ja eversti Tuompolle postia viedessäni niiasin aina hänelle.
Keskusneidin tehtävä oli tilata puhelut valtion puhelinkeskuksesta ja yhdistää puhelut johonkin tehtaan 15 puhelinlinjasta. Ensimmäisenä päivänä keskukseen soitti miesääni: ”Tilatkaa minulle pääkonttori kiireesti!” Kun tiedustelin, kuka on tilaaja, vastasi ärhäkkä miesääni: ”Ettekö tunne minua äänestä!”
Siellä oli tehtaan isännöitsijä, myöhemmin toimitusjohtajaksi nimitetty Ilmari Karttunen, jota en ollut vielä tavannut. Pääkonttoriimme Helsingin Esplanadille otettiin puhelu ainakin kerran päivässä. Sain etukäteen luettelon niistä, joilla oli asiaa pääkonttorille, ja tilasin puhelut kiireellisyys- ja tärkeysjärjestyksessä. Oli tärkeää pitää huolta siitä, ettei puhelu päässyt katkeamaan.
Kolmen vuoden kuluttua pääsin konekirjoittajaksi, mistä pidin kovasti. Pärjäsinkin siinä hyvin, ja minua esitettiin joihinkin nopeuskilpailuihinkin. Pidin kovasti konttorityöstä, jossa opin myös tekemään tilastoja ja suorittamaan laskentatehtäviä.
Kerran minun piti lähteä sijaisena hakemaan tehtaan koko henkilöstön kuukauden palkkoja Suomen Pankin konttorista Hämeenlinnasta. Sain tehtaan auton ja kuljettajan, ja minulle teroitettiin kovasti sitä, ettei shekki vain saa päästä hukkumaan. Kyseessä oli valtava summa rahaa. Kun palasin konttorille, minulla oli mukanani sekä shekki että rahat, ja rahaa oli vähän liikaakin.
Koska Suomen Pankin kassanhoitaja ei ollut heti ottanut shekkiä, niin minä nappasin sen tiskiltä mukaani. En tiennyt, kuinka siinä olisi kuulunut toimia, sillä tavalliset ihmiset eivät siihen aikaan juuri käyttäneet shekkejä. Joku lähti sitten palauttamaan ylimääräisiä rahoja ja shekkiä takaisin Suomen Pankkiin. Siellä oli miespuolinen kassanhoitaja selittänyt menneensä vähän sekaisin, kun palkkarahoja tulikin yllättäen hakemaan nuori, nätti tyttö.
Kaikenlaiseen työhön oppi, kun siihen otettiin mukaan. Aina sattui työkavereiksi sellaisia vanhempia työntekijöitä, joilta sai oppia. Olin mukana edustustehtävissä, esimerkiksi jakamassa kunniamerkkejä, ja kun tehtaalle tuli vieraita, hoidin tarjoiluja. Alkuvuosina se tarkoitti, että tein vieraille voileivät, vaikka käymässä olisi ollut itse työministeri.
Kerrankin piti hoitaa johtokunnan kokouksen tarjoilut, pitää seuraa johtokunnan jäsenten vaimoille kokouksen ulkopuolella ja kirjoittaa paperit puhtaaksi heti, kun kirjanpito sai ne kokouksessa tehtyä. Tarkkana siinä sai olla, kun oli A4-paperi tiheästi täyteen kirjoitettuja numeroita, eikä kirjoituskoneessa ollut vielä siihen aikaan korjaustoimintoa.
Vuosien varrella työskentelin osastosihteerinä, eri myyntipäälliköiden sihteerinä ja automyyntisihteerinä. Vuodet menivät nopeasti, vanhat työkaverit jäivät eläkkeelle, ja tehtaalle tulevat uudet insinööritkin alkoivat olla poikani ikäisiä. Itse jäin pois töistä 59-vuotiaana. Ikävä on varsinkin niitä alkuaikoja, jolloin aina tapahtui jotain kivaa, ja odotin jokaista työpäivää innolla.
